Free to go!

Selvisin ihme ja kumma kyllä ensiapu 2-kurssin ensimmäisestä päivästä. Huominen vielä jäljellä, mutta ehkä sekin selvitetään kunnialla läpi. Onneksi puuduttavasta päivästä huolimatta ilta olikin paljon mielenkiintoisempi. Olin viikolla kysynyt, jos pääsisin Ainon ja Mikon mukaan tallille leikkimään Taunon kanssa. Haaveilin nimittäin tallille kesällä rakennetusta pyöröaitauksesta, jota saisin tänään kokeilla. Lähdimme puoli neljän päivällisen jälkeen ja saavuimme tallin pihaan vähän jälkeen neljän. Jäin ensiksi katsomaan Mikon ja Ainon ratsastusta, mutta tovin kuluttua päätin hakea Taunon. Sää oli mitä mainioin, joten jäimme ilomielin pihalle puomiin. Taunon tarhakaveri, pieni shetlanninponi-ruuna yritti lähteä myös mukaan, mutta tällä kertaa se joutui jäämään vielä aitaukseen. Tauno oli mukavasti piehtaroinut mudassa, joten harjattavaa riitti. Pian sen komea liinaharja hulmusi tuulessa vaaleana. Onneksi muta oli kerennyt kuivua, koska muuten hevosen siistiksi saaminen olisi ollut ihan mahdotonta. Etsin vielä ruunan oman liinan ja olimme valmiit toimintaan.

Suureksi pettymykseksi pyöröaitauksesta puuttuikin pätkä aitaa, joten jouduin muuttamaan suunnitelmia. Kenttä oli varattu, pyöröaitaus ei ollut kokonainen, joten jäljelle jäi maneesi, joka sattuikin olemaan tyhjillään. Siirryimme halliin Tauno aavistuksen jännittyneenä ulkopuolelta kuuluvasta hälystä, mutta malttoi kuitenkin seistä vierelläni. Laskin lopulta ruunan irti ja se ampaisi maneesin toiseen päähän jälleen kerran pukkilaukalla riemuissaan. Annoin sen juosta ensin pyytämättä siltä mitään, ainostaan yritin kieltää sitä menemästä ovipäätyyn ja katsomoon.

Aikansa juostuaan ryhdyin jarruttelemaan hevosta. Se siirtyi pois maneesin reunalta ja seuraili korva tarkkana minua. En ajanut sitä enää eteen päin, vaan yritin kehollani jarruttaa sen vauhtia. Olen viime päivinä lueskellut Monty Robertsin kirjaa, joka on saanut pohtimaan. En ole edes tajunnut kuinka iso merkitys esimerkiksi oman katseen paikasta hidastamisissa, taikka hevosen poislähettämisissä on. Esimerkiksi Roberts neuvoo pois lähettämiseen katsomaan hevosta suoraan ja tiiviisti silmiin, aivan kuin saalistava petoeläin tai hidastamiseen mies neuvoo katseen siirtoa niskasta hännän takaosaan. Todellakaan ei ole tullut koskaan edes mieleen ajatella tällaista... Itse olen tottunut seuraamaan hevosta tarkkaan työskentelyn aikana, varsinkin palkitsemisessa silitän hevosta keskelle päätä ja katson yleensä suoraan hevosta silmiin. Myös Monty Roberts kehottaa palkitsemaan hevosta silittämällä keskelle päätä, ja oikeastaan olen törmännyt useammankin kouluttajan kohdalla samaan ja sitä kautta olen asian oppinut ja omaksunut. Se on alue, johon hevonen ei näe, joten sen on pakko luottaa ihmiseen. Mies myös opettaa vielä, että hän on nähnyt parhaaksi palkitsemisen yhteydessä katsoa alas, suunnilleen hevosen etujalkojen keskelle, muttei suoraan kohti hevosen silmiä.

Tauno siirtyi lopulta ympärilleni ravaamaan siistiä ympyrää ilman liinaa. Kehuin sitä ja pyysin pieniä tempon vaihteluita, jotka suojuivat hienosti. Paloin halusta kokeilla Monty Robertsin kuuluisaa Join-Up menetelmää. Laskin katseeni alas, laskin molemmat kädet alas, mutta vein toisen käteni lantion eteen ja käännyin hieman pois päin hevosesta. Tauno pysähtyi välittömästi ja odotin tapahtuuko jotain. En kääntänyt katsettani hevosen suuntaan vaan odotin. Pian tunsin turvan haistelevan ja hamuilevan olkapäätäni ja hiuksiani. Olin päässyt ensimmäisen vaiheen tavoitteeseen, jotka olin oppinut Robertsin kirjasta. Lähdin kävelemään ja Tauno lähti seuraamaan. Etenimme pieniä pätkiä ja kehuin jokaisella pysähdyksellä. Juoksin, se seurasi. Kännyin ja Tauno kulki juuri sinne minne minäkin. En voinut olla tyytyväisempi nuorikkoon. Rapsuttelimme ja vietimme laatuaikaa yhdessä. Tästä vain jäi jälleen niin hyvä fiilis ettei tätä voita mikään!

Enää ei haitannut se, että emme päässeet pyöröaitaukseen, koska lopputulokset päivästä olivat superit. Tätä tyytyväisempi en voinut olla. Onnistuin ottamaan puhelimellani lyhyehköt videonpätkät tämänpäiväisestä ja ajattelin laittaa nekin tähän ja kannattaa laittaa kuvanlaatu korkeimmalle, jotta video edes näyttää jotakin. Haluaisin myös kehottaa tarttumaan Robertsin kirjaan ”Hevoskuiskaajan käsikirjaan”. Kirja on oikeasti mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, joten suosittelen sitä mielelläni.

ongelmahevosia vai hevosongelmia?

Olin edellisviikonloppuna kylässä ystävättärelläni, joka asustaa Helsingissä miehensä ja papukaijansa Jerrin kanssa. Keskustelimme useat tunnit lemmikeistä ja niiden kouluttamisesta, sillä ystävälläni on ollut viimeaikoina ongelmia rakkaan(ainakin vielä hetken aikaa) lintunsa kanssa. Jerri viihtyy yleisesti ottaen paremmin miesten kanssa ja vastakohtaisesti hyökkii ystävääni päin. Kerroin heti, etten tiedä mitään lintujen sielunelämästä, mutta ajatusleikkinä käytin hevosia, mistä minulla on enemmän kokemusta. Jos jo tuollainen muutaman kilon painoinen lemmikki aiheuttaa ongelmia, stressiä ja ahdistusta, miettikää mikä tilanne voi olla hevosen kanssa. Hevosella on kuitenkin kokoa ja näköä, jota ei todellakaan pysty päihittämään voimalla niinkuin olen varmasti jo aikaisemminkin maininnut. Miten sitten selvitä ongelmahevosten kanssa? En ole ammattilainen, joten en pysty vastaamaan tähän kysymykseen, mutta pystyn ehkä antamaan ajattelemisen arvoisia ajatuksia aiheeseen liittyen.

Mikä minulle tulee ensimmäisenä mieleen, kun kuulen omistajan suusta ongelmahevonen, ryhdyn ensimmäisenä miettimään miten hevosen omistaja itse vaikuttaa hevoseen. Tiedän, että on olemassa paljon hevosia, joiden kohdalla kyse ei ole omistajasta, mutta uskallan epäillä kaikesta huolimatta sitä, että ihmisellä on ollut jossakin välissä sormensa pelissä. Hevonen on pakoeläin, ja yleisimmin arkoja, ei agressiivisia. Opittuja käyttäytymismalleja kuitenkin syntyy hevosten asuessa meidän ihmisten kanssa.

Hevosta käsittelevällä ihmisellä on hyvin paljon vaikutusta ison eläimen käytökseen. Tämä tulee hyvin ilmi esimerkiksi koulumme arjessa. Molempien tallin hevoset ovat käytännössä kilttejä, mutta jotkut huomaavat heti jos taluttaja esimerkiksi lepsuilee tai antaa hevosen kulkea niin kuin se tahtoo. Toiset hevoset saattavat kokeilla missä kulkee raja. Osan kanssa ne voivat hyppiä, pomppia, koittaa näykkiä, lähteä käsistä, jyrätä mitäänsanomattoman taluttajansa yli tai koittaa syödä, jos ei niitä komenna, mutta osan kanssa sama hevonen ei tee mitään. Totta kai päivälläkin on väliä, mutta perusajatuksena tämä pitää paikkansa. Hevonen ei mene rikki jos sille näyttää kaapin paikan, päinvastoin. Olen seuraillut useat ja useat jaksot erilaisia koirankoulutusohjelmia ja jokainen kouluttaja on maininnut siitä, että koira nauttii elämästään, kun sillä on tietyt rajat. Mielestäni sama asia pätee hevosiinkin. Jos hevonen tietää missä sen kuuluu olla, miten sen kuuluu toimia, se on tyytyväinen.

Mistä sitten tiedetään miten hevosen kuuluisi ja pitäisi toimia? Mielestäni jokainen jolla on hitusenkin maalaisjärkeä osaa päätellä asian, ei tietenkään aina. Jokainen voi oikeastaan itse päättää miten haluaa oman hevosensa toimivan. Minä itse haluan, että hevosen kanssa pystytään työskentelemään missä tilanteessa tahansa. Sen pitää osata seistä käytävillä, pysyä puomissa ulkona ja käyttäytyä taluttaessa. Hevosen tulisi myös sietää peseminen joka puolelta. Myös juoksuttaminen ja erilaiset tilanteet ratsastaessa kuuluvat myös tähän samaan asiaan. Mielestäni hevosella pitäisi pystyä ratsastamaan mihin tahansa ja milloin tahansa, esimerkiksi hevosten pitäisi toimia niin siellä mukavilla metsäautoteillä, kuin keskellä ruuhkaista liikennettä kaupungissa ja asuinlähiöissä.

En siedä hevoselta huonoa käytöstä tippaakaan. Jos jostakin asiasta on komennettava, komennetaan mielummin kerran kunnolla ja sitten jälleen pienillä avuilla. Jatkuvasta komentamisesta ei ole oikeastaan muuta kuin haittaa. Hevonenkin turtuu jatkuvaan toimintaan, esimerkiksi lyömiseen. Luulen, että moni pystyy esimerkiksi luettelemaan lauman ratsastuskouluponeja, jotka eivät enää reagoi raippaan taikka pohkeeseen. Tilanteet ovat verrattavissa keskenään, vaikka periaatteessa tapahtumien kulku ja yhteys eivät olekaan sama. Eikä esimerkin ratsastustilanteessa ole tarkoitus tuottaa kipua. Tämä on niin kutsuttua opittua avuttomuutta ja haluaisin ottaa pienen lainauksen Anna Kilpeläisen kirjoituksesta hänen nettisivuiltaan, joka käsittelee hevosten opittua avuttomuutta. Suosittelen lämpimästi lukemaan koko artikkelin, joka löytyy täältä

”Miten opittu avuttomuustila syntyy?

Opittu avuttomuustila aiheutuu siitä, että hevonen altistuu toistuvasti kivulle, epämukavuudelle tai pelolle niin, ettei sillä ole mahdollisuutta omalla käytöksellään välttää sitä. Tällöin hevonen saattaa ikäänkuin poistua henkisesti paikalta ja vaipua opittuun avuttomuuteen. On syytä tarkkailla opitun avuttomuuden merkkejä silloin, kun hevonen vaikuttaa olevan ”laiska”, ”itsepäinen”, ”pomminvarma”, ”umpikiltti”, jne.

Opittua avuttomuutta voidaan saada aikaan pelkoa, epämukavuutta tai kipua aiheuttavalla koulutuksella. Esimerkiksi, jos hevonen pelkää ja sitä jatkuvasti rangaistaan pelon merkeistä, kuten levottomasta liikkumisesta tai säikkymisestä, se saattaa lopulta lakata näyttämästä pelon merkkejä. Silti pelko on ennallaan ja rangaistukset vain lisäävät sitä. Tällöin riski opitun avuttomuustilan kehittymiseen on suuri. Myös jatkuvat voimakkaat avut ilman mahdollisuutta vapautua niistä (esim. jatkuva kova kuolaintuntuma), aiheuttavat riskin opitun avuttomuuden kehittymiseen.

Joissain koulutusmenetelmissä opittua avuttomuutta jopa tavoitellaan, koska silloin hevonen saattaa vaikuttaa äärimmäisen nöyrältä ja tahdottomalta. Tällöin stressin aiheuttamat haitat eivät varmaankaan ole kouluttajan tiedossa. Tilanne on helppo ymmärtää, jos sen siirtää ihmisiin: jos esimerkiksi pelkäävää lasta toistuvasti rangaistaan pelon näyttämisestä, eivät tulokset luultavasti ole millään tavalla hyväksi kenellekään.

Opittu avuttomuus voi myös aiheutua jostain, mitä käsittelijä / kouluttaja ei ole huomannut, kuten hiertävästä satulasta tai muusta jatkuvasta kivusta tai epämukavuudesta, jolle hevonen altistuu. Kroonisten lievien terveysongelmien kanssa on sama ongelma: vaikka hevonen fyysisesti rasituksen kestäisikin ongelmien pahentumatta tai jopa niiden helpottuessa liikkeen myötä, voi jatkuva kivun kanssa liikkuminen aiheuttaa opitun avuttomuuden kaltaisia ongelmia."