Free to go!

Selvisin ihme ja kumma kyllä ensiapu 2-kurssin ensimmäisestä päivästä. Huominen vielä jäljellä, mutta ehkä sekin selvitetään kunnialla läpi. Onneksi puuduttavasta päivästä huolimatta ilta olikin paljon mielenkiintoisempi. Olin viikolla kysynyt, jos pääsisin Ainon ja Mikon mukaan tallille leikkimään Taunon kanssa. Haaveilin nimittäin tallille kesällä rakennetusta pyöröaitauksesta, jota saisin tänään kokeilla. Lähdimme puoli neljän päivällisen jälkeen ja saavuimme tallin pihaan vähän jälkeen neljän. Jäin ensiksi katsomaan Mikon ja Ainon ratsastusta, mutta tovin kuluttua päätin hakea Taunon. Sää oli mitä mainioin, joten jäimme ilomielin pihalle puomiin. Taunon tarhakaveri, pieni shetlanninponi-ruuna yritti lähteä myös mukaan, mutta tällä kertaa se joutui jäämään vielä aitaukseen. Tauno oli mukavasti piehtaroinut mudassa, joten harjattavaa riitti. Pian sen komea liinaharja hulmusi tuulessa vaaleana. Onneksi muta oli kerennyt kuivua, koska muuten hevosen siistiksi saaminen olisi ollut ihan mahdotonta. Etsin vielä ruunan oman liinan ja olimme valmiit toimintaan.

Suureksi pettymykseksi pyöröaitauksesta puuttuikin pätkä aitaa, joten jouduin muuttamaan suunnitelmia. Kenttä oli varattu, pyöröaitaus ei ollut kokonainen, joten jäljelle jäi maneesi, joka sattuikin olemaan tyhjillään. Siirryimme halliin Tauno aavistuksen jännittyneenä ulkopuolelta kuuluvasta hälystä, mutta malttoi kuitenkin seistä vierelläni. Laskin lopulta ruunan irti ja se ampaisi maneesin toiseen päähän jälleen kerran pukkilaukalla riemuissaan. Annoin sen juosta ensin pyytämättä siltä mitään, ainostaan yritin kieltää sitä menemästä ovipäätyyn ja katsomoon.

Aikansa juostuaan ryhdyin jarruttelemaan hevosta. Se siirtyi pois maneesin reunalta ja seuraili korva tarkkana minua. En ajanut sitä enää eteen päin, vaan yritin kehollani jarruttaa sen vauhtia. Olen viime päivinä lueskellut Monty Robertsin kirjaa, joka on saanut pohtimaan. En ole edes tajunnut kuinka iso merkitys esimerkiksi oman katseen paikasta hidastamisissa, taikka hevosen poislähettämisissä on. Esimerkiksi Roberts neuvoo pois lähettämiseen katsomaan hevosta suoraan ja tiiviisti silmiin, aivan kuin saalistava petoeläin tai hidastamiseen mies neuvoo katseen siirtoa niskasta hännän takaosaan. Todellakaan ei ole tullut koskaan edes mieleen ajatella tällaista... Itse olen tottunut seuraamaan hevosta tarkkaan työskentelyn aikana, varsinkin palkitsemisessa silitän hevosta keskelle päätä ja katson yleensä suoraan hevosta silmiin. Myös Monty Roberts kehottaa palkitsemaan hevosta silittämällä keskelle päätä, ja oikeastaan olen törmännyt useammankin kouluttajan kohdalla samaan ja sitä kautta olen asian oppinut ja omaksunut. Se on alue, johon hevonen ei näe, joten sen on pakko luottaa ihmiseen. Mies myös opettaa vielä, että hän on nähnyt parhaaksi palkitsemisen yhteydessä katsoa alas, suunnilleen hevosen etujalkojen keskelle, muttei suoraan kohti hevosen silmiä.

Tauno siirtyi lopulta ympärilleni ravaamaan siistiä ympyrää ilman liinaa. Kehuin sitä ja pyysin pieniä tempon vaihteluita, jotka suojuivat hienosti. Paloin halusta kokeilla Monty Robertsin kuuluisaa Join-Up menetelmää. Laskin katseeni alas, laskin molemmat kädet alas, mutta vein toisen käteni lantion eteen ja käännyin hieman pois päin hevosesta. Tauno pysähtyi välittömästi ja odotin tapahtuuko jotain. En kääntänyt katsettani hevosen suuntaan vaan odotin. Pian tunsin turvan haistelevan ja hamuilevan olkapäätäni ja hiuksiani. Olin päässyt ensimmäisen vaiheen tavoitteeseen, jotka olin oppinut Robertsin kirjasta. Lähdin kävelemään ja Tauno lähti seuraamaan. Etenimme pieniä pätkiä ja kehuin jokaisella pysähdyksellä. Juoksin, se seurasi. Kännyin ja Tauno kulki juuri sinne minne minäkin. En voinut olla tyytyväisempi nuorikkoon. Rapsuttelimme ja vietimme laatuaikaa yhdessä. Tästä vain jäi jälleen niin hyvä fiilis ettei tätä voita mikään!

Enää ei haitannut se, että emme päässeet pyöröaitaukseen, koska lopputulokset päivästä olivat superit. Tätä tyytyväisempi en voinut olla. Onnistuin ottamaan puhelimellani lyhyehköt videonpätkät tämänpäiväisestä ja ajattelin laittaa nekin tähän ja kannattaa laittaa kuvanlaatu korkeimmalle, jotta video edes näyttää jotakin. Haluaisin myös kehottaa tarttumaan Robertsin kirjaan ”Hevoskuiskaajan käsikirjaan”. Kirja on oikeasti mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, joten suosittelen sitä mielelläni.