päiväkirja part 1.

Tänään päätin julkaista jo alkukeväästä kirjoitetun tekstin, minkä tein blogin suunnitteluvaiheessa. Halusin laittaa tämän vanhemmankin pätkän tänne, koska olin tähän maastakäsittelykertaan lopulta niin tyytyväinen, joten haluan jakaa tämän tilanteen teidän kanssanne.   

7.3.2014

       Lähdin heti kello yhdentoista lounaan jälkeen ratsastamaan paria suomenhevosta, joita olen helmikuusta lähtien liikutellut. Hevoset omistaa sellainen varmaankin seitsemässäkymmenissä oleva nainen, joka todella välittää hevosistaan. Ratsastin ensin vanhemman tamman ja sitten viisi vuotiaan ruunan Norrin. Reuntouttavien maastolenkkien jälkeen päätinkin sitten ottaa vielä käsittelyyn nuorimman, kaksi vuotiaan ruunan Loimun. Aikaisemmin olen kyllä ruunaa harjaillut ja nostellut jalkoja, mutta muuten en ole hevoseen sen paremmin tutustunut. Pidän paljon näistä mummon hevosista, mutta vaikka hevoset ovatkin tässä tilanteessa lemmikkejä, pitää kuitenkin jonkinlainen kuri olla. Pidän tietynlaisista käsittelytavoista, jotka oikeasti toimivat ja helpottavat hevostenomistajien elämää. Hevoset eivät saa rynniä ja jyrätä ihmisten päältä, se viisi- kuusisataa kiloa lihaa on aika paljon ihmiseen verratuna. Haluan, että hevoset ovat toimivia ja niitten kanssa täytyy pystyä olemaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa mitä nyt arkielämässä vastaan saattaa tulla. Ylipäätään hevosen täytyy kunnioittaa ihmistä. Ihminen ei voita hevosta voimalla, se on ihan varma, joten meillä täytyy olla muut keinot niiden kanssa pärjäämiseen.

        Kaikesta huolimatta, päätin laittaa Loimulle pelkä riimun ja lähdimme sitten pihalle tallista. En ollut mitenkään ajatellut, kuinka asiat tämän hevosen kanssa sujuisivat, enkä edes tiennyt oliko ruunan kanssa tehty mitään aikaisemmin normaaleja hoitotoimenpiteitä lukuunottamatta. Jälkeenpäin selvisi, että hevonen on ainakin ollut maasta-ajo-koulutuksessa. Ulos päästyämme alkoi hirveä huutaminen ja kiljuminen kaveriensa perään. Ruuna ei ollut koskaan ennen ollut missään ilman kahta muuta, joten nyt olisi sitten viimein korkea aika opetella käyttäytymään. Kentälle hevonen käveli ihan suht nätisti vieressäni, ja teimme muutamat pysähdysharjoitukset matkalla. Olisin halunnut laskea Loimun irti kentälle, mutta sen ollessa turhan jäinen tyydyin sitten vain taluttelemaan. Pysähtelimme ja peruuttelimme niin, että seisoin hevosen edessä ja helutin narua. Loimu reagoi hyvin, kunnes se tajusi, että eihän pelkkä riimu estä sitä menemästä. Se lähti loikkimaan ja kiskoi minua perässään kohti tallia, minun liukuessa seisovilteen jäätikköä pitkin liukkaiden kenkieni taki. En pystynyt kiskaisemaan liinaa sen ollessa kireä, yritin vain olla päästämättä irti. Hevonen rauhottui portille ja otin narun lyhyemmälle. Päätimme siirtyä tarhan alkupäähän, jossa hevoset olivat aikaisemminkin tänään jo ulkoilleet. Hetken Loimu malttoi keskittyä, mutta pian huomasin meneväni mustan ruunan perässä ensin yli tallin avolantalan pressuineen ja sitten se juoksi tallivälikköön, jossa säilytettiin loimia. En halunnut laskea irti, mutta toisen loikattua yli kaatamansa muoviroskiksen jouduin lopulta luovuttamaan. Poimin hevosen sitten kiinni tallikäytävältä, josta sitten peruutimme ulos. Palasimme takaisin laitumelle ja sitten alkoikin se todellinen työskentely... Otimme muutaman askeleen kerrallaan, pistin hevosen peruuttamaan. Samoin myös jokaisella kerralla, kun hevosen huomio harhaili minusta jonnekin muualle. Halusin tehdä sen kanssa yhteistyötä. Palkitsin välittömästi kunnon rapsutuksella, kun nuori kaveri teki oikein ja säilytin katsekontaktin koko ajan hevoseen, jotta pystyin seuraamaan sen liikkeitä.

       Noin puolen tunnin jälkeen aloin huomaamaan tuloksia. Kun siirryin sivummalle, hevonen siirtyi mukanani. Kun otin askeleen lähemmäksi hevosta narua heiluttaen kevyesti, sain sen peruuttamaan. Peruuttamiseen riitti jo oikeastaan pelkkä narun heilauttaminen. Koko ajan seuratessani ruunaa, huomasin kuinka pikku hiljaa sen pää alkoi painua lähemmäs maata, se kuunteli ja tarkkaili minua. Loimu ei enää kyttäillyt mitään ylimääräisiä, vaan olin saanut vangittua sen koko huomion. Tein vielä muutaman peruutuksen tarhassa, kunnes lähdimme hitaasti askel askeleelta kulkemaan kohti tallia. En antanut ottaa yhtäkään askelta ilman lupaani, jos niin kävi seurasi siitä heti peruuttaminen. Mitä lähemmäs pääsimme tallia, sitä useammin jouduin pysähtymään ja peruuttamaan, koska hevosen huomio karkaili koko ajan tallissa oleviin hirnuviin kavereihin. Lopulta yhteensä 45 minuutin jälkeen, Loimu käveli perässäni löysällä narulla talliin ja otti askeleen vain silloin kuin minä sen sallin. Täytyi myöntää, että olin tyytyväinen lopputulokseen, kun sitä vertasi kaaoottiseen alkutilanteeseen. Pystyin hyvillä mielin jättämään hevosen karsinaan syömään heiniään ja lähdin sitten takaisin päin koululle.  

        Tämän niin kutsutun peruuttamisharjoituksen ideana on johtajapaikan määritteleminen. Jos seuraa hevosten laumakäyttäytymistä esimerkiksi laitumella, huomaa kuinka hevoset kommunikoivat keskenään. Johtaja-hevonen saa liikutella muita hevosia mielensä mukaan, joten sama pätee myös ihmis/hevos-suhteeseen. Otetaan vaikkapa tilanne, missä hevonen tulee luoksesi tarhassa. Ajattelet: "kuinka ihanaa, sillä oli minua ikävä", ja kävelet hevosen eteen. Hevonen työntää päänsä sinua kohti, syliisi ja automaattisesti otat yhden askeleen taaemmas. Tässä hevonen sai juuri sen mitä halusikin: johtajan paikan. Joten peruttaamisessa idea perustuu mielestäni ns. samaan tilanteeseen, johtaja saa liikuttaa muiden jalkoja. Peruuttaessa ihminen laittaa hevosen liikkumaan, tai peruuttamisen sijaan siirtelee etu- tai takaosaa niin että toinen pysyy samaan aikaan paikoillaan, on vaikutus ja ajatus aivan sama kuin hevoslaumassakin. 

     Laitan tähänkin loppuun videon jossa amerikkalainen mies Gord Searle kertoo ja näyttää hevosen kanssa kuinka saadaan oma tila itsensä ympärille. Video on 20 minuuttia pitkä, mutta todella opettavainen, malttakaa siis katsoa. Seuraavaan postaukseen yritän saada jo kuviakin.

videon linkki

first step forward

      ”Oletko koskaan nähnyt sitä Kari Vepsää?” Kyllä, olenhan minä. Varmaankin sieltä kiinnostukseni maastakäsintyöskentelyyn ja luonnollisiin hevosmiestaitoihin kasvoi aivan tiedostetusti. Kävin noin viisi vuotta sitten silloisen ratsastuksenopettajani kanssa katsomassa Vepsän kurssia. Pääsin mukaan, sillä opettajani uskoi minun saavan siitä jotakin irti, ja niin sainkin. Kurssin jälkeen olimme aivan liekeissä miehen tapaan käsitellä ja kouluttaa hevosia, ja pian tallin kentän päästä löytyikin itsekyhätty pyöröaitaus siirrettävine aitatolppineen. Ryhdyimme heti kokeilemaan Vepsän kurssin innoittamina erilaisia harjoituksia, jotka eivät tietenkään alkuun tuntuneet toimivan lainkaan. Hevoset eivät seuranneet 10 minuutin ympyränpyörittämisen jälkeen eivätkä kunnioittaneet niin kuin olimme nähneet ja ”oppineet”. Sellainenkin hetki palaa mieleeni, kun tuskastuneena istahdin pyöröaitauksen keskelle, koska hoitohevoseni ei totellut kuinka sen olisin halunnut. ”Näinhän Vepsäkin teki, miksen itse onnistu?”, loisti ehkä päällimmäisenä silloin mielessäni, kun tuijottelin rakasta hoitsuani, joka vain pysähteli syömään vihreitä ruohotupsuja aidan raosta aina kun silmä vältti. En kuitenkaan silloin vielä tajunnut mikä merkitys näilläkin hetkillä oli kyseisen hevosen suhteen, olin vielä sen verran nuori. Näin jälkeenpäin voi hyvillä mielin naureskella omalle typeryydelleni.

        Se tunne, kun hevonen lähtee seuraamaan sinua pää alhaalla ja rentona, on sanoin kuvaamattoman upea. Silloin kaikki palaset ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen, ja sinun ja hevosesi välinen luottamus on kohdillaan. Kuinka tärkeää sitten on tällainen luottamus, josta useat hevosmiehet puhuvat? Hoidin monta vuotta nuorehkoa irish-cob -tammaa, jonka kanssa tuli touhuiltua paljon maasta käsin. Vietin sen kanssa aikaa laitumilla, karsinassa ja muuten vain harjailin. Alkuvaiheessa juoksutusharjoituksia aloitettaessa meille tulikin ongelma: tamma vain seurasi minua joka paikkaan, käveli perässäni, tuli luokseni ja juoksi mukanani. Minä luotin hevoseen ja se luotti minuun. Yhdistelmä oli loistava. Tämä hevonen opetti minulle paljon, sillä sitä seuraillessani opin vuosien kuluessa lukemaan ja tarkkailemaan hevosia eri tavoin. Tiesin aina, mitä sillä milläkin hetkellä oli mielessä, ja osasin suurinpiirtein ennakoida sen liikkeitä. Tosin olen myös löytänyt itseni aidan alta puhaltelemassa hiekkaa suustani ja vesi valuen silmistä istunut kyydissä, kun tamma on kiikuttanut minua ympäri kenttää. Kaikki hetket ovat vaikuttaneet minuun jollakin tavoin, enkä vaihtaisi sekuntiakaan ajastani, jonka olen viettänyt kyseisen hevosen kanssa.

       Jos side hevoseen toimii moitteettomasti, on työskentely, kouluttaminen ja ylipäätään hevosen kanssa oleminen huomattavasti helpompaa. Mielestäni hevosen vain yksinkertaisesti pitää toimia tilanteessa kuin tilanteessa. En jaksa katsella ihmisiä kiikuttavia tai päälle hyökkiviä hevosia, joku raja pitää olla. Kurjinta on katsella hevosta, joka on vain se väline, jolla tuodaan mainetta ja kunniaa tai hevosta, joka pyörittävät omistajaansa 10-0. Pakkohan tällaiset tosiasiat on tuotava esille, en rupea kaunistelemaan asioita. En väitä, että olisin itse mikään superihminen, mutta sitä pärjää yllättävän hyvin pelkällä maalaisjärjellä. Tähänkin asti olen pärjännyt, ja eteenpäinhän tässä vain ollaan menossa.

videon linkki

Lopuksi laitoin vielä videon Kari Vepsästä tekemässä töitä hevosen kanssa. Pätkä on lyhyt ja vähän suuntaa antava, jatkossa tiedossa huomattavasti laadukkaampia kuvia ja videoita.