first step forward

      ”Oletko koskaan nähnyt sitä Kari Vepsää?” Kyllä, olenhan minä. Varmaankin sieltä kiinnostukseni maastakäsintyöskentelyyn ja luonnollisiin hevosmiestaitoihin kasvoi aivan tiedostetusti. Kävin noin viisi vuotta sitten silloisen ratsastuksenopettajani kanssa katsomassa Vepsän kurssia. Pääsin mukaan, sillä opettajani uskoi minun saavan siitä jotakin irti, ja niin sainkin. Kurssin jälkeen olimme aivan liekeissä miehen tapaan käsitellä ja kouluttaa hevosia, ja pian tallin kentän päästä löytyikin itsekyhätty pyöröaitaus siirrettävine aitatolppineen. Ryhdyimme heti kokeilemaan Vepsän kurssin innoittamina erilaisia harjoituksia, jotka eivät tietenkään alkuun tuntuneet toimivan lainkaan. Hevoset eivät seuranneet 10 minuutin ympyränpyörittämisen jälkeen eivätkä kunnioittaneet niin kuin olimme nähneet ja ”oppineet”. Sellainenkin hetki palaa mieleeni, kun tuskastuneena istahdin pyöröaitauksen keskelle, koska hoitohevoseni ei totellut kuinka sen olisin halunnut. ”Näinhän Vepsäkin teki, miksen itse onnistu?”, loisti ehkä päällimmäisenä silloin mielessäni, kun tuijottelin rakasta hoitsuani, joka vain pysähteli syömään vihreitä ruohotupsuja aidan raosta aina kun silmä vältti. En kuitenkaan silloin vielä tajunnut mikä merkitys näilläkin hetkillä oli kyseisen hevosen suhteen, olin vielä sen verran nuori. Näin jälkeenpäin voi hyvillä mielin naureskella omalle typeryydelleni.

        Se tunne, kun hevonen lähtee seuraamaan sinua pää alhaalla ja rentona, on sanoin kuvaamattoman upea. Silloin kaikki palaset ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen, ja sinun ja hevosesi välinen luottamus on kohdillaan. Kuinka tärkeää sitten on tällainen luottamus, josta useat hevosmiehet puhuvat? Hoidin monta vuotta nuorehkoa irish-cob -tammaa, jonka kanssa tuli touhuiltua paljon maasta käsin. Vietin sen kanssa aikaa laitumilla, karsinassa ja muuten vain harjailin. Alkuvaiheessa juoksutusharjoituksia aloitettaessa meille tulikin ongelma: tamma vain seurasi minua joka paikkaan, käveli perässäni, tuli luokseni ja juoksi mukanani. Minä luotin hevoseen ja se luotti minuun. Yhdistelmä oli loistava. Tämä hevonen opetti minulle paljon, sillä sitä seuraillessani opin vuosien kuluessa lukemaan ja tarkkailemaan hevosia eri tavoin. Tiesin aina, mitä sillä milläkin hetkellä oli mielessä, ja osasin suurinpiirtein ennakoida sen liikkeitä. Tosin olen myös löytänyt itseni aidan alta puhaltelemassa hiekkaa suustani ja vesi valuen silmistä istunut kyydissä, kun tamma on kiikuttanut minua ympäri kenttää. Kaikki hetket ovat vaikuttaneet minuun jollakin tavoin, enkä vaihtaisi sekuntiakaan ajastani, jonka olen viettänyt kyseisen hevosen kanssa.

       Jos side hevoseen toimii moitteettomasti, on työskentely, kouluttaminen ja ylipäätään hevosen kanssa oleminen huomattavasti helpompaa. Mielestäni hevosen vain yksinkertaisesti pitää toimia tilanteessa kuin tilanteessa. En jaksa katsella ihmisiä kiikuttavia tai päälle hyökkiviä hevosia, joku raja pitää olla. Kurjinta on katsella hevosta, joka on vain se väline, jolla tuodaan mainetta ja kunniaa tai hevosta, joka pyörittävät omistajaansa 10-0. Pakkohan tällaiset tosiasiat on tuotava esille, en rupea kaunistelemaan asioita. En väitä, että olisin itse mikään superihminen, mutta sitä pärjää yllättävän hyvin pelkällä maalaisjärjellä. Tähänkin asti olen pärjännyt, ja eteenpäinhän tässä vain ollaan menossa.

videon linkki

Lopuksi laitoin vielä videon Kari Vepsästä tekemässä töitä hevosen kanssa. Pätkä on lyhyt ja vähän suuntaa antava, jatkossa tiedossa huomattavasti laadukkaampia kuvia ja videoita.